"Jumala lohduttakoon sinua!"
Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.
Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo — valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."
Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa, hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla iloinen siitä — hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan; ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.
Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei kellekään anneta koskaan sitä näköä — tai paremmin sanoen hän ei koskaan kykene ottamaan vastaan sitä — jollei hän ensin ole vaipunut alas tuskien suuriin syvyyksiin.
XXVIII LUKU.
Vanhat asiat haihtuvat.
Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,
Pimeyden halki viet voittohon.
Ja kesken surujen alholoita,
Sun suomastais ilo noussut on.
R. Browning.