"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa lapsellesi lahjan?"
Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman mitään viivytystä tai ehtoja —
"Sinä saat sen."
"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää Jumalaa
Hänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.
Tulkaa kanssani, rakas isä."
Vanhus notkisti päätään. "Lapsi, en ole sitä ansainnut", hän sanoi.
"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän rakastatte."
Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä — mutta on vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin pois kuten sukulaisenikin."
"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."
Sisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä kummastukseksi:
"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan. Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä — ja minä kallistun aina enemmän ajattelemaan että sen voin — niin pitää sen tapahtua Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa — vai miten te kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."