"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti matkalla kouluun."
Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä Calvinille seuraavilla sanoilla:
"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli. Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.
"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi de
Caulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."
Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti de
Caulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.
Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.
Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä, aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan, toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan, joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan, vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.
Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa. Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.
"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi", sanoi Claudine.
"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."
"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsi
Gabrielle ystävällisesti.