Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier, Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan. "Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"
"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi. Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme. Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?
"'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,
Pojat reimat ne oli joka suhteen,
Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voi
Heille sentään paiskata nuhteen?'
"Ah niin! — nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja käärittyinä silkkipalaseen!"
"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä aristellut. Hän oli suuri mies — tuo Philibert Berthelier — jotenkin samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."
Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja silitteli sitä hyväellen sormillaan.
Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" — hän lisäsi luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen — "se on paljon sanottu."
Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."
"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata. Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia. Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot — kasvot, joita hän rakastaa — sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."
"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen iankaikkisuutta kodiksi."