Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.
Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:
"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.
Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."
Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi: "Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi, ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."
"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin sanoen kutsumukseni on valinnut minut."
Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:
"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert —"
"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä ylevimpään toimeen — uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja ystävänä."
"Se on suuri kutsumus", sanoi Berthelier.
"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin tuomiokirkossa — sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa — vannoin valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä joka kaipaa tekijöitä. Aina on meistä joku vaarassa tai vankilassa. Isä Calvin pitää huolta heistä — ah, hän huolehtii — mutta aina on tarpeen joku — joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."