XXIX LUKU.
Kantaen vuosien taakkaa.
"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."
Tennyson.
Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle, jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.
"Jospa ne olisivat olleet hänen hautajaisensa", nyyhki Claudine raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollut meille!"
"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle, kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."
Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa, kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea se."
Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi kertoa teille, herra ja veli —" luki Gabrielle ja katsahti ylös noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siis häntä "veljeksi!" Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa mestaria! Niin — juuri nyt — Gabriellen lukiessa, oli nuori päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa. Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja rukoilemaan."
"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat, ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'. Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta kunniastaan."