Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat "veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden", tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat poimitut.]

Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin "ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen — yksinään.

Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä, mutta vähemmän — paljoakin vähemmän — lemmittyjä kuin poismenneet. Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.

Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille, hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä. Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi tahtonut olla.

Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa, johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.

Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas side.

On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi — joka hän oli — jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin, kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa. Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.

Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset. Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.

Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista, mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.

Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta. Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset — siitä varhaisesta kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta, siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki Louis de Marsacin kuolevan — kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen, ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.