Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen ja kiduttavan odotuksen tuska.
"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan", hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."
Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä, viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja Gabrielle Berthelieriä.
Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.
Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen, vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka, kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden. He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle.
Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.
"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?" kysyi Norbert, kun he astuivat ulos.
Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."
"Niin minäkin."
Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän: "Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"