"Mikä Jumalaa häpäisevä joutavuus?"
Berthelier kohautti olkapäitään. "Omasta puolestani", hän sanoi, "on vaikeata uskoa Jumalan olevan kaikki ja joka paikassa —"
Hänet keskeytti kauhistunut ilme ystävänsä kirkkaissa, rehellisissä silmissä. Laskien kätensä ystävällisellä, anovalla liikkeellä hänen käsivarrelleen De Caulaincourt sanoi surullisesti: "Suokaa anteeksi. Minä unhotin! Totta on, että aina olette ymmärtänyt niin hyvin, mitä minä sanon ja joskus sitäkin, jota en sano. Olin kiusauksessa rikkoa vaitiolosääntöä vastaan ja lausumaisillani noita kummia ajatuksia, jotka pitävät minua toisista ihmisistä yksinäni ja syrjäisenä."
De Caulaincourt toipui. Hän arveli löytäneensä järjellisen ajatuksenjuoksun siinä, mikä ensin hänestä näytti ainoastaan käsittämättömältä häväistykseltä.
"Ymmärrän", hän sanoi. "Tahdoitte sanoa, että tuntuu vaikealle käsittää Jumalan läsnäoloa, että hän on ottanut pois suosionsa valon teiltä. Olkaa lohdutettu, ystäväni. Samoin on ollut usein niidenkin laita, joita hän rakastaa, jopa joskus suurimpien pyhimystenkin laita. Olen kuullut että sellaisetkin ovat pitäneet itseään unhotettuina ja hyljättyinä. Mutta mitä sanoo pyhä kirja silloin kun kuljemme pimeässä? Eikö siellä ole, 'Luottakaamme Herraan ja pitäkäämme itsemme Jumalan luona'?"
Berthelier ei vastannut, sillä De Caulaincourtin osanotto oli omiaan soihdun lailla vain näyttämään sen virran syvyyden ja leveyden, mikä ammotti heidän välillään. Kuinka usein syntyykään äänettömyys samalla tavalla melkein kaikissa ihmisoloissa! Mutta lopuksi hän virkkoi:
"Mitä Servetukseen tulee, niin pidän häntä vähemmän vaarallisena ollessaan vääräuskoinen; mutta libertinien aseena hän on vaarallinen. Jos hän pääsee vapaaksi, niin he riemuitsevat."
"Ettekö te tahdo sitä?"
"Uskoni kautta, en! vaikkakin heidän johtajallaan on nimeni ja he ovat vanhoja ystäviäni ja tovereitani. Parempi on pyhimysten hallitus, kuin raakalaisten ja räyhääjien. Siten, monsieur De Caulaincourt, näette mihin olen joutunut — kuten sanoin yksikseni ja syrjäiseksi. Isä Calvinin ja konsistoriumin mielestä minä olen pakanallinen ihminen ja publikani, jonka pitäisi olla kiitollinen päästyään vankilasta ja maanpaosta; sukulaisteni ja vanhojen ystävieni mielestä olen pelkuri ja luopio, joka on hyljännyt vapauden asian. Mutta teidän ainakin pitäisi rukoilla Philibert Berthelierin, Mikael Servetuksen ja toisten senlaisten kukistumista. Heidän huutonsa on: Geneve geneveläisille! Jos he voittavat, lopettavat he lyhyeen francillonit, ranskalaiset."
"Semmoisetko kuin minä?"