"Semmoiset kuin te ja ne ovat jotka teitä suojaavat."
De Caulaincourt läksi äkkiä pois. Hän oli hämmästynyt ja surullinen mielessään, ei siksi, että hän aavisti vaaraa itselleen, vaan ajatellessaan ystäväänsä, johon hänen mielensä taipui tietämättään. "Ystäväni on niin oikeassa useissa asioissa", hän sanoi, "ja kumminkin niin väärässä yhdessä ainoassa, tuossa kaikesta suurimmassa. Kumminkin minä rakastan häntä enemmän kuin useata hyvää kristittyä. — Arvelen ettei se ole synniksi minulle luettava. En ole Koskaan nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Ei näytä olevan paikkaa minne hänet asetettaisiin. Hänen elämänsä on kunnon miehen elämää, ja kumminkin —. No niin, Jumala sen kaikki tietää! Kaikessa tapauksessa hän on onneton. Voin rukoilla hänen puolestaan."
Siten hymisten hän astui sisään työhuoneeseensa, jossa, vaikkakin oli myöhäistä, Antoine Calvin yhä istui, tehden lampun valolla kultakirjailua paksuun nidokseen niin taiteelliseksi kuin suinkin. Antoine oli yksin, erotettuaan aikoja sitten apulaisensa. De Caulaincourtin astuessa sisään hän katsahti ylös ja hymyili. Hänen kasvonsa muistuttivat samalla tavalla kuuluisata veljeään, kuin jäljennös jostakin mestarimaalauksesta muistuttaa alkuperäistä. Piirteet olivat vähemmän selvät, vähemmän uurretut sekä säännöttömät. Niissä oli paljoa vähemmän yksilöllisyyttä, niistä puuttui tuota sisällistä tulta, joka on erinomaisen neron ulkonainen ja näkyvä tuntomerkki.
"Kas tässä, herrani", hän sanoi näyttäen De Caulaincourtille melkein valmista työtään, "luulenpa veljeni olevan tyytyväisen asettaessaan tämän aarteittensa joukkoon. Olen tehnyt parhaani, koska teos on määrätty lahjaksi jollekin prinssille tai suurelle henkilölle. — Kenelle, sitä en tiedä."
"Se on kaunis", De Caulaincourt vastasi, katsellessaan ihailevasti Espanjan nahkaista, harvinaista ja kaunista sitomusta ja taiteellista kultausta, joka oli tehty erinomaisella huolella ja tarkkuudella.
"Jean ei lähetä yhtään teostaan ulos maailmaan ilman, että minunkin osani siihen tulee kuten hänenkin", virkkoi Antoine, ja hänen hymyilynsä levisi! nauruksi.
"Maailma ei siitä tiedä", vastasi De Caulaincourt.
"Mitä siitä on väliä? Jeanhan saarnaa meille, että Jumala on valinnut meidät jo ennen maailman perustamista. No hyvä, hän valitsi Jeanin kirjoittamaan teoksia ja minun sitomaan niitä."
"Hänen hyvän tahtonsa mukaan", sanoi De Caulaincourt vakavasti.
"Hyvän tahtonsa ja hyvän suosionsa mukaan, monsieur de Caulaincourt. Eipä minua olisi miellyttänyt saarnata P. Pietarin kirkossa, kirjoittaa 'Kristinuskon perusteista' ja hallita konsistoriumissa, vaikkakin minulla olisi näppäryyttä ja taitoa jota minulla ei siihen ole. Niin, minä olen hyvin kiitollinen, että hän sattui haluamaan jotakuta sitomaan veljeni kirjoja ja sallii minun tehdä sitä. Ja vieläkin enemmän — eikö pyhä raamattu kerro meille että veli on syntynyt onnettomuuteen?"