"Niin se on. Kumminkaan ei se näy tässä olevan paikallaan, koska sen jälkeen, kun veljenne on esiintynyt, Genevessä tuskin on ollut onnettomuuden hetkeä — pikemmin vaan iloa."
"Mitä hyvänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä hänellä lieneekin, ja useinhan niitä on, ei kumminkaan ollut onnettomuutta niin kauvan kuin Jumala salli hänen pitää rakastavan vaimonsa Ideletten", sanoi Antoine. "Mutta siitä on kulunut neljä vuotta kun Hän otti takasin lainansa. Idelette oli niitä, joista maailma ei tietänyt mitään. Mutta teidän on tietäminen, että hän oli sitä laatua, ettei koskaan paavilainen tai libertiini, joka sanoi moitteita ja sadatuksia kaiket päivää veljestäni, löytänyt pahaa sanaakaan hänestä. Mutta nyt, kun hän, on mennyt, luulen Jeanin tarvitsevan minua. Ei, se on liian ylpeä sana, sillä hän ei tarvitse ketään paitsi Jumalaansa. Mutta hän pitää siitä että olen lähellä ja että hän saa silloin tällöin puhella kanssani.".
Sitten Antoine taivutti päänsä taasen rakkaan työnsä yli. "Kukaties", hän arveli, "olen puhunut liian paljon itsestäni".
"Elkää unhottako lupaustanne", De Caulaincourt sanoi nousten lähteäkseen; "huomenna otatte minut oppilaaksenne."
De Caulaincourt vastoin pakolaistoveriensa neuvoa oli yritellyt kirjanpainamista, vaikkakin vähällä menestyksellä. Hänen näkönsä ei ollut vahva. Pienet metallikirjasimet hän huomasi vaikeiksi erottaa. Vielä enemmän kaipasivat tottumattomat sormet vikkelyyttä. Hän arveli menestyvänsä paremmin kirjain ulkoasun, kuin sisäpuolen kanssa.
"Minä en kehottaisi teitä, herrani, luopumaan työstä, joka on miellyttävää eikä kovin raskasta, mutta kumminkin —. Kerronkos luvallanne, mitä ajattelen?"
"Tietysti, ystäväni."
"Silloin ajattelen, ettei Jumala ole valinnut teitä sitomaan kirjoja."
"Miten niin voitte sanoa?"
"Puheestanne ja kaikista tavoistanne päättäen lienette yksi Jumalan taistelijoista, herrani."