"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"
"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"
"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"
"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos kutsun eläintä hänen mukaansa."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat — —."
"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.
Tule tänne, Calvin!"
"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja lyhyen kirjotuksen."
Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla "Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä, antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta, teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri. Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.
Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin ja pyöröpäinen.
Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista, saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli, muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia kuvia joskus oli nähnyt.