"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri minua." Sitten kävivät he käsittäin.
"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.
Lopetetaan se!"
"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"
"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus! Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi yrittäen naurahtaa.
"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin, valkean liinan esille.
Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.
"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi, sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan sitä on saanut kätensä purruksi."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä. Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."
Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat, jotka eivät olleetkaan vaaralliset.
"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen nähdessäni heitä tänään juhlailtana."