"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.
"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen koulu."
"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että minä ainakin olisin."
"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.
He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.
Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.
"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.
"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä. Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä. Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein, että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle. Minä — he — he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina, ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin."
"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän on."
"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.