"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.
Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin. Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen. Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta. Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia. Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden, joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua kreikkaa.
Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä urheiluja ja huveja "La belle France'ssa", vilkkaita tansseja, naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä. Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään. Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä toisista, vielä pahemmista.
Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi, että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin — ja niin aina ennenkin — hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin, joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus osallisenakin niissä.
Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin. Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.
Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja paksu lumi maassa.
Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä, kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä vieressä kuuli kadulta huudon "La four chauffe" (uuni on kuuma). Hän oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä tehdä. Hän kiiruhti ylös — olikin maannut vaan puolipukeessa — heitti puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.
Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija, oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa, joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa, tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.
"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä työssä kuten hyvä poika ainakin."
Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä, piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä siinä ja kuiskasi hänen korvaansa: