"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt, kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien piti tuoda leipä uunille."
"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin — nuoret ovat nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes avaan oven!"
Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä — luultavasti oli luottanut Jeannetteen.
"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.
Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.
"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."
Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,
hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa — niin hänen kuninkaallinen
Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa — tämä
Louis oli auttamassa häntä! Et tu Brute!
"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit, että minä tahdoin tämän tehdä!"
"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan sairastuneen."
"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä. "Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin taikina jää leipomatta."