"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä saa seurata ja kantaa korianne."
Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:
"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis takaisin vuoteeseenne."
Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi myöntää; mutta sitten — tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä kuten lapsi!
Kumartaen — kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti — mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa. Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. — Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut. "Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen", hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo. Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."
Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi, "silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan. "Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on tapahtuva."
Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi. Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata koko päivän.
Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän", hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä tiesi — liiankin hyvin — mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen. Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli, "koska on vaan poika — ja vielä paremmin lapsi — ei tunne tappiotaan kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."
Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.