Sisar Claudine.
"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."
Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta. Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.
Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät Calvinin varjosta — tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta. Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa, yksinkertaisessa hurskaudessa.
Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.
"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.
"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.
Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö te?"
Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".
Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän sydämellisesti: