"Siinä on todellinen mies."
Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin: nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä, näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset, hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.
Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.
"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.
"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen. Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten sinä usein teet, Gabrielle."
"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt olemme vapaat."
"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"
"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi, "vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."
"Oppisit minulta —? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."
Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.
"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen täydelleen oppia."