"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan — Jumala olkoon hänelle armollinen — seuranaiselta. Se oli niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa vallitsi suuri humu ja ilo."
"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.
Ja kiitämme siitä Jumalaa."
"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi —. Oi, mutta luulen ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."
"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en tiedä?"
"Ah, ei mitään — ei mitään sen tärkeämpää."
"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita joukossamme."
Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin paha onni, joka sai hänen sanomaan:
"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös —. Mutta arvelen etten sano sen enempää."
"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi. Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut savoijalainen?"
"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" — "Kaikessa tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän vaikeni, ikäänkuin epäillen.