"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin" aina herättää.
"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."
"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.
"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi, keitä he olisivat?"
"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan —. Ja sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää. Olen Geneven lapsi."
"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet
Savoijan lapsi?"
Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta. En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"
"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin? Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja? Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa — niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi, jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle, ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen — paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa kaulaasi — olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa sukuperää."
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:
"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."