"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut, mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."
"Te rakastatte minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön, ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin, turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme — ei, ei hänen, hän oli liian lempeä — apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."
"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."
"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."
"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.
En tietänyt mitä ajatella."
"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset ennen meitä?"
"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin — oi, kuinka vakavasti — lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella aivan kuin tekin."
"Kuin minä —. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."
"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."