Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.
"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin. Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle — miten sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin, jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä silloin tunsin."
"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään. Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."
"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata, mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi —."
"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.
"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi mies kuin isä Calvin'."
"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy, ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla viisas ja varovainen."
"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.
"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani kirjansitojan poikien kanssa."
Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa, joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa" heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.