"Kysykää veljelläni."
"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."
"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen — se on, jokaiselle geneveläiselle — 'tee tämä' ja hän tekee."
De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella, "kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle täällä."
Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän patois-murteessaan — niin harvinainen Ranskanmaalla — oli erikoinen puolle toimeen, ja koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; — jos hän nimittäin enää palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.
Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua — niin, jopa tulla uhratuiksi — Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti.
Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri reformatsioni, tätä protestantismi — niin, tätä kalvinismikin sisälsi heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka — niin se tunnettiin — rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista "kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata, tuntuivat heistä — tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären tavalla, josta runoilija laulaa — olevan
"Jumalan kasvoin hellin hempi,
Joidenka hymy suloisempi
Kuin mikään muu on maailmassa."
Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. — "Sinä ohjaat minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.
Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset, jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama koti oli matkan määränä.