"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi."
"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja ihailit häntä."
"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni ole peljännyt ketään niin paljon."
"Peljännyt? — Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!"
"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! — Taivas auttakoon sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"
"Kenestä sinä puhut?" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.
"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut? Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu kummalta."
"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah, Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista. Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi, ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. — Hän arvaa sen. Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani, niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän tarvitsee todellista apuasi?"
Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika, luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.
Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta mistä syystä.