"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua, Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.
"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."
Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen. Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä, kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja suuteli huulille.
IX LUKU.
Onnettomuus ja vetoomus.
Sä säästämättä lähetät
Paraasi tyranneja vastaan,
Elämän kylvöö siemennät —
Oi, kirkas tähti loistava,
Tunnetko tuskaa taistossa?
H. Hamilton King.
Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta oli se, että oli kylmää — kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin. Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat — pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin — hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi. Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.
Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi, ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni, mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan! Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa! Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin — kukaties jonakin päivänä! Kuka voi sanoa?