Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen. Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.
Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.
Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän. Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.
Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä. Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella, teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia — niin, hyvinkin pitkää — piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta, että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa. Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.
Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman, vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.
Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine Calvinin sanovan:
"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi."
Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja lähettiläs poistui.
"Seuraa minua", sanoi Berthelier Norbertille.
Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat, mutta poistui isänsä viittauksesta.