Berthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.
"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys — isästäni?"
"Niin on, poika raukka."
"Mitä? Oh, mitä?" Norbert kysyi hengittämättä.
"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme."
"Eihän hän vain ole kuollut?"
"Ei, hän on vanki."
"Ah, siis on toivoa!"
"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se on parasta, eikö niin?"
Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän karkaisten itseään lisäsi: