"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan totta."
Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin kreivin värejä."
Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon, jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi kaikista.
Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole rohkea, poikani. Kestä tämä — niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."
"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata sitä! Mutta tämä — kidutus, maineettomuus — oh, Jumalani!" Pojan ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"
"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."
Tuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:
"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!"
"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi sitä."
"Tahdon mennä — minä vetoon — rukoilen polvillani huutaen ja itkien."