"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden lunnaan harhaoppisesta — lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."
"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies."
"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri, kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli päättänyt puheensa.
Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän oli kohtalo itse, sallimus — järkähtämätön, voimakas, vastustamaton, kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!
Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata. Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko sielunsa hänelle.
Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä, tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se antoi perään ja hän astui sisään.
Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan "puhdistumisesta uskon kautta". Voimakkaille, syvämielisille miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja jokainen kuuli nyt vastauksen.
Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin, joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies, jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä Calvinin luona.
Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen. Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti, miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä kaikuisi heidän korvissaan.
Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen, tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.