"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.
"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.
Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa, kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.
"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen useampia kuolemaan!"
Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka sinä olet?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan tähden!"
"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:
"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki — te teette mitä tahdotte — varmaan voitte pelastaa hänet."
"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi? Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään tässä asiassa."
Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä. Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään mies Genevessä olisi tohtinut lausua.