Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat, hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä, vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin vankilaan.
Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt, mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla. Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.
Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".
"Mitä sanotte?" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.
"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan, genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja kuulkaamme!"
Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja laskettiin oitis puheille.
Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.
"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra de
Caulaincourtia, joka on vankinanne?"
"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt täällä."
Norbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi: