Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi sääliväisesti:
"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava."
"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"
"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"
Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä, nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen, eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen sukulaisille.
"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme saapuvilla?"
"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla. "Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.
"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti, vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta, hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut — kuten näkyy — kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa, opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.
"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko teillä mitään tietoa tästä paperista?"
Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.