"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin ylimykset — itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti. "Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te sanotte?"
Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.
"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään salista."
Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin. Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon — jolla oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se koski — kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle —, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! — Hänet revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko kaupunkia; — mitä huolii hän niistä!
Ah! Mutta sitten —. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti. Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin, puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna, kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä. Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! — Oh, aivan mahdotonta on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi ainoastaan kärsiä.
Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto haluaa teitä tulemaan saapuville."
Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa kuolemantuomiotaan.
Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä. "Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella, että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier, valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen sitte ulos.