Longfellow.
Sinä yönä Berthelierin talossa ei yksikään silmä ummistunut uneen. Sen pitkinä tunteina neljä sydäntä kamppaili kipeänä taistellen ja rukoillen yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Aamu ei tuonut iloa. Kumminkin kukin saavutti vähäsen lepoa, joka suurissa kärsimyksissä joskus tulee tuskan jälkeen riemun sijasta.
Claudinella ja Margaretalla oli sama ajatus. Kumpikin päätti mennä lapsen kanssa muukalaisten maalle; Margareta sen vuoksi, että oli hoitanut Gabriellea, Claudine, arvellen ettei hänen katolilaisena tarvinnut peljätä savoijalaisia, toivoi voivansa tasoittaa Gabriellen elämänpolkua.
Berthelierin lohdutus oli paljoa vähäisempi kuin heidän. "Kun ei ole jälellä mitään, miksi siis elää", hän ajatteli, "mies voi aina kuolla". Miksi ei? Kuka voisi moittia häntä, jos hän vaan huolehti soveliaan toimeentulon sisarelleen ja vanhalle palvelijalleen? Olihan hän vapaa erkanemaan milloin vain tahtoi tästä uudesta Genevestä, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Se oli samaa, jota jokainen vanhan ajan mies, joita hän ihaili ja halusi jäljitellä, olisi tehnyt hänen asemassaan.
Niinkuin sopikin, tuli voimakkain lohdutus kipeimmälle sydämelle. Ollen Geneven lapsi, reformatsionin kasvatti, oli Gabrielle sydämestään kiintynyt kotiinsa. Kaikki, jotka hän tunsi olivat siellä, tai olivat olleet. Ensin isku, tullen niin äkkiä ja outona, tyrmistytti hänet, mutta liiankin pian palasi kyky tuntea sen koko katkeruutta. Onneksi yksi huojennus oli hänellä. Kun ensimäinen huumaava isku oli ohi, voi hän itkeä. Ensin hän itki kiivaasti ja kiihkoisasti, sitten hillityllä, hiljaisella tavalla; hiljaa Claudinen tähden, jonka vuodekumppani hän oli.
Viimein seurasi pitkää itkua kyyneletön väsymys ja unentapainen horrostila saavutti hänet. Louis de Marsac oli seisovinaan hänen vieressään pitäen kädessään niin sanottua "huilua" eli pitkää hoikkaa lasia täynnä viiniä. "Neiti", hän sanoi, "tahdotteko juoda tästä lasista kanssani?" Siten tavallisesti kosittiin vanhassa Genevessä. Mutta nämä kaksi, jotka tunsivat toistensa sydämet, eivät olleet vaihtaneet kihlauslupausta. Unessaan hän vastasi varmasti "tahdon", ja ojensi kätensä ottaakseen lasia. Liike herätti hänet. Hän toipui ja tunsi ettei tarjottu malja ollut maallista viiniä, vaan väkevää, voimakasta marttyyriviiniä. Hänet valtasi suuri kunnioitus ja yhtäaikaa suuri rauha. Hänelle tuli voima, joka täytti hänen toiveensa.
Oli jo aamu. Hän nousi ylös, pesi silmänsä, pukeutui äänetönnä, ettei herättäisi nukkuvaa Claudinea, ja meni sitte toiseen huoneeseen. Siellä oli jo Berthelier ja Margareta, keskustellen vakavasti keskenään.
"Teidän pitää sallia minun seurata häntä, taikka sydämeni pakahtuu", pyysi vanha palvelija laskien kätensä herransa käsivarrelle.
"Vaikkakin sydämmenne halkeaisi, en voi", oli vastaus. "Annan teille kuukauden mietinnön aikaa. Ei sovi että saatatte itsenne vaaraan ja lapsiparan epäluulon alaiseksi. Eivätkö nämä savoijalaiset ole kylliksi syöksemään häntä turmioon, vieläkö siihen tarvitaan teidänlainen tulisen kuuma kalvinisti?" Sitten hän lisäsi lempeämmästi: "Uskothan sinä rukouksiin. Rukoile hänen puolestaan. Se on kaikki mitä voit tehdä."
Silloin Gabrielle seisoi heidän edessään kalpeana ja väsyneenä. Mutta aamutervehdykset hän lausui varmasti suudellen isää ja hymyillen Margaretalle heikosti ja kostein silmin. Tämä käänsi kasvonsa pois ja jätti hiljakseen huoneen.