Viimein hän palasi, apteekkari ja neuvos Aubert mukanaan, joka ei pitänyt neiti Claudinen pahoinvointia vaarallisena. Kumminkin hän antoi Claudinelle muutamia hyvin äitelöitä lääkkeitä ja määräsi hänen pysymään vuoteessa. Hänen mentyään Berthelier sanoi Gabriellelle:
"En voinut löytää Norbertia. Viime yönä herra Antoine kertoi hänelle koko asian kuten se on. Norbert ei virkkanut sanaakaan, vaan otti hattunsa ja meni ulos. Sitte hän ei ole palannut, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. He aikovat kysyä vahdilta, menikö hän viime yönä minkään portin läpi."
"Poika parka!" sanoi Gabrielle sääliväisesti. Norbert oli hänen ikäisensä. Gabriellesta hän oli ainoastaan kuin nuorempi veli — melkein lapsi. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä. Claudine oli joko mielipahasta tai neuvos Aubertin lääkkeistä kylliksi heikko tarvitakseen alinomaista huolenpitoa. Oli aivan selvää, ettei hän mitenkään voinut seurata nuorta pakolaista. Gabriellen piti mennä yksin, ja sydämensä syvyydessä hän tunsi että se oli parempi.
Sillävälin Berthelier sai uuden ajatuksen. Oli muuan asia, melkoisen tärkeä, jonka hän vielä voi tehdä lapsensa hyväksi. Olisi aivan hyödytöntä panna hänen mukaansa Savoijaan vaatteita ynnä muita tarpeita. Senlaatuiset, joihin hän oli tottunut, eivät sopisi hänen uuteen asemaansa. Mutta rahaa voitiin aina ja jokapaikassa käyttää. Gabriellen mukavuus ja erittäin hänen yhteytensä vanhain ystäviensä kanssa voi riippua siitä. Suuri kukkaro täynnä heläjäviä ja raskaita kolikoita olisi hänen paras palvelijansa vieraassa maassa. Mutta mistä hän saisi niitä, hän jonka niukat tulot tuskin riittivät talouden yksinkertaiseksi ylläpidoksi?
Löytyi yksi tie. Vähäinen rakkaus hänen ja etäisen serkkunsa, libertinien johtajan Philibert Berthelierin välillä oli haihtunut. Philibert kumminkin muisti mitä Ami oli kärsinyt isänsä tähden ja tiesi myöskin että tämä oli lainannut hänelle suuria rahasummia, joita ei koskaan maksettu takasin. Useammin kuin yhden kerran oli Philibert kehoittanut huolettomalla tavallaan häntä kääntymään puoleensa, jos tarvitsisi kourallisen hyviä kruunuja. Philibertin omat menot olivat suunnattomat. Ollen peloton ja tuhlaava, hän oli kumminkin perinyt jotakin isänsä kunnollisesta ja hyvästä luonteesta. Ami Berthelier ei suurestikaan epäillyt, ettei tämä sukulainen auttaisi häntä tässä pulassa. Joukko karkoitettuja libertinejä, Philibert ja Perrin etunenässä, olivat asettuneet Pregnyhin, joka oli Bernin kanttonissa, ja ainoastaan muutamia virstoja Genevestä. Täältä he toivoivat — itse ollen aivan turvassa — voivansa häiritä uutta hallitusta ja kiihoittaa eripuraisuutta kaupungissa. Kaikki siis mitä Ami Berthelierin tarvitsi tehdä, oli vuokrata hevonen, ratsastaa Pregnyhin, selittää toiveensa Philibertille ja palata yöllä kantaen mukanaan tuota kultaista kuormaa, jota espanjalaiset sanovat "keveäksi kuormaksi". Hän ei kertonut kellekään matkansa tarkoituksesta, sanoihan vaan olevansa pakoitettu olemaan poissa tärkeällä asialla, mutta tulisi takaisin jos mahdollista samana yönä; jollei, niin seuraavana aamuna. Gabrielle salaa ihmetteli, että joku asia saattoi pakoittaa häntä olemaan poissa suuren osan heidän lyhyestä yhdessäolostaan. Luottaen kumminkin täydellisesti häneen oli Gabrielle vaiti, vaikkei hän voinutkaan olla oikein tyytyväinen.
Norbert vietti yönsä Crêts de Laurentissa ylävällä maalla vallien sisäpuolella lähellä Porte Neuveä. Edes ja takaisin, ylös ja alas vaelsi hän tuossa yksinäisessä paikassa koettaen päästä tuskasta, joka silpoi hänen sydäntään kahtia. Hän oli vain kuudentoistavuotias. Vaikkei hänen rakkautensa Gabrielleen ollut semmoinen miksi vuodet voivat sen tehdä, vaikkakin hänen sydämensä oli ainoastaan pojan sydän eikä miehen, oli se kumminkin ehyttä rakkautta. Hän antoi kaikki mitä hänellä oli; ja kukapa voi antaa enempää. Se että hän rakasti isäänsä lämpimästi, ainoastaan lisäsi hänen tuskansa katkeruutta. Ajatus että Gabrielle uhrataan hänen isänsä puolesta poltti häntä niinkuin tuli.
Miksi he koskaan olivatkaan jättäneet kotimaansa, kauniin Ranskan? Sen jälkeen kun he olivat saapuneet tähän vieraaseen, tylyyn Geneveen, heille oli sattunut ainoastaan onnettomuutta. Heillä pitäisi olla "kyyhkysen siivet", kuten laulettiin virressä, jonka olivat oppineet koulussa, lentääkseen takaisin entisiin aikoihin, tutulle paikalle — ja ehkä vanhaan uskontoon — sitä hän ei kumminkaan varmaan tiennyt. Joku muu voisi pitää häntä uskollisena uudelle uskonnolle, isä Calvin ei sitä ainakaan tehnyt. Hänestä ei ollut apua! Ei ikänä käänny hän enää Calvinin puoleen eikä esitä valituksiaan hänelle. Olihan tämä mies raudasta — kylmä, ankara ja kova kuin timantti. Hän eli erillään muista ja kylmänä, kuten joku suuri kenraali, joka lähettää sotamiehensä kuolemaan. Siirteli vaan miehiä, niinkuin nappuloita shakkipöydällä. Ei kenkään pelaaja tahdo kadottaa niitä, mutta jos hän on siihen pakoitettu, niin mitäpäs siitä!
Calvin ja kaikki toiset tahtoisivat häntä rukoilemaan. Epäilemättä he tekivät nyt niin Gabriellen, hänen isänsä ynnä toisten puolesta. Ja miksi hyödyksi, jos Kaikkivaltias, — Iankaikkinen, kuten he kutsuivat Häntä — olisi myöskin samanlainen? Ken voi epäilläkään sitä? Toimiihan Hän omien, korkeiden tarkoitustensa saavuttamiseksi. Ne kyllä menestyvät. Ne riehuvat kuten tuli, myrsky tai rajuilma. Kaikki mitä niiden tielle sattuu on vaan kuin tappura, oljenpehut tai tomu. — Mitä oli hyötyä huolenpidosta? Mitä siitä väliä? Jospa vaan hän ja hänen ystävänsä voisivat kuolla yhdessä, ja kuolla ilman tuskaa!
Viimein hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä, kuten ne tekevät kaikkein tuimimmissa tuskissa. Nykyisten ikävyyksien sijasta tulivat menneet riemut hänen mieleensä. Ajatus retkeili jouten katkonaisissa juhla-, tanssiais- ja naamiaismuistoissa, joista hänen äitipuolensa tapana oli kertoa ja joihin hänkin joskus suureksi ilokseen oli päässyt. Nuo naamiohuvit! Äitipuoli oli puettanut hänet kerran tytöksi. Aivan äkkiä välähti muuan ajatus salaman tavoin rajuna, hirveänä, suurenmoisena, hänen aivojensa läpi. Sen loisteesta ja kunniasta hän hyppäsi jaloilleen. Hän huusi ääneensä tuossa yksinäisessä paikassa.
Vihdoin viimein hän istahti puun juurelle ja kävi miettimään. Voisiko tämä asia olla mahdollinen? Oli jo aamu. Loistava toukokuun aurinko paistoi hänen päälleen juuri puhjenneiden vihreiden nuorten lehvien lomitse. Hän ei sitä huomannut. Hänestä nähden olisi vielä voinut olla keskiyö.