— Neljä päivää sitten.
— Mitä tahdot?
— Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.
Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää kumartuneena lattiaa kohden.
— Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän lienee vakooja.
Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi luultaisiin.
— Heittäkää hänet vankeuteen — määräsi Aga.
Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet, vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.
Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani, että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla tinolaisen suutarini naaman ja puodin — ja vankilan hämärässä ollessani luulin ensin näkeväni unta.
Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän lähimmäistensä seuraa.