Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten Pantelis ystäväni oli käynyt.
Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle, heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa, tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä, kädet rinnalla ristissä.
— Tervehdi nöyrästi Agaa — sanoi hän. — Hän antaa sulle vapauden, mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin kyliin, joista tulet.
Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta. Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin tapaavani keinon palatakseni Tinoon.
— Mitäs vielä puuttuu? — kysyi Aga.
— Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä noutamaan.
Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.
— Hyvä, hyvä — sanoi hän. — Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje sinä maakuntaa eteenpäin.
Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain kättänsä ylevästi.
— Koppivero — sanoi hän.