Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita, siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys, taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin hyvästijätöksi ja meni tiehensä.
Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun, joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan. Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua. Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää odottikaan?
Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei kukaan vastannut.
Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin — oi suurta iloani! — näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura, lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme kahdenpuolista riemua.
KYMMENES LUKU.
Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.
Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät "tasangon" ja näin kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli, tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan. Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.
Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen hävittäjää.
Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.
Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli, samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa, että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään, oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.