Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet, joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.
Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin laivasto lähtisi liikkeelle.
Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.
— Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua. Minä lähden vähä toisaalle.
— Minne lähdet?
— Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.
Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä; sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että onnistuisin.
Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa olivat entistä synkemmät.
Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!
Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni vai enkö. Paras on, etten sitä tee — aattelin ja menin eteenpäin. Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta, että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.