— Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra — aloin minä.
— Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?
Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.
— Etkö tunne minua?
— En. Kuka olet?
Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua. En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt, kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja etten voinut mieltäni muuttaa.
Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?
— Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla — sanoi vanhus vähän närkästyneenä. — Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa selkkauksiin — lisäsi hän leppeämmällä äänellä — niin ilmoita minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää sinua. Jumalan haltuun!
Ja hän avasi minulle oven.
Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli, korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.