Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi tulevaisen onnen kultakuvia.
Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin? Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille, jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan. Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni. Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.
Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas… vaan miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En… Talossamme asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!
Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie puutarhasta.
Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua, mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa, koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon että hänen tyttärensä eli.
Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?
Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.
Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia. Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan ei etempää voinut erottaa naisista.
Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat. Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.
Yht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: — Lukis! — Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin. Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja kuiski, rukoilevasti katsellen: