— Pelasta minut, Lukís!
Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään. Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.
Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani. Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: — Pelasta minut, Lukís! — Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.
Sillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet, leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.
Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä, varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna; mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista makeishaluani!
Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen. Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: — Jánnis, Jánnis, minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.
Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut. Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului, ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti, valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.
Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:
— Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?
— Nesíp Agan haaremi.