Minä. Sellainen on hyvin väsyttävää.
Hän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa tuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se typerrytti minut aivan kokonaan.
Minä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?
Hän. Se on tietty.
Minä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?
Hän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä vallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!
Minä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä on säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?
Hän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?
Minä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen. Sellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja, jotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja oikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä käsitteitä. Kun lausun sanan laulu, niin minulla ei ole selvempää käsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat: maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä, naurettavuus.
Hän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon neuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen muodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien jäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä muutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-, veisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä on säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? — se on sanonta, jos esikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva on eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua ikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä. Kuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta — laulun malli — on, sitä useammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi laulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme sangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian: Olen köyhä raukka vainen,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän ei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä uskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille: Oi maa, sinä aarteeni saat![135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä pamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista herraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa esiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa; se on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota kappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa: Jo raukee sydämein! Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria, ja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten äänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä, eikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa. En puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä; tyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin ilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut: Musices seminarium accentus,[137] rytmi on melodian taimitarha. Päättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin säveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi tehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta taitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää, että se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta kummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää resitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on totta.