Minä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä vaikeutta olisi minua estämässä.
Hän. Ja se pieni vaikeus…?
Minä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy jumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja vieläpä — meidän kesken sanoen — rakkaan setännekin musiikin olla hiukan matalaa.
Hän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon, sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se onkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, — olkoon nyt menneeksi tuo teidän "rakas" — hän on kova kuin kivi; vaikka hän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän ei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa oktaaveissa ja septimeissä: ho, ho; hi, hi; ty, ty; tytytytyy, saakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian eivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan tyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja säätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141] Stabat'ia. Tuo Stabat, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotut bouffon'it[142] ovat Palvelijatar-valtijattarellaan[143] ja Tracollo'llaan[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen aikaan teoksia sellaisia kuin Tankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa, Intia, Kastor, Lyyrilliset lahjat[145] esitettiin neljä, viisi, kuusi kuukautta yhteen menoon; Armidan[146] esityksistä ei tahtonut loppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin kuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin tulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat perikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota laulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin hiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa. Siinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo kolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai, ei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja he haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään, eivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy toteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni pantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kun Malliinsa rakastunut maalari[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua jälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat hyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja. He ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin, haittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi laululle — lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien liikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta — samaa mitä laulu on todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa, josta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee viulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä, oli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä totutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä laululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe kaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto lentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin, voittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että itkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän kohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin raivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä valituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja leikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihailla Ragonde'a[151] tahi Platée'ta[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He ovat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka helposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen prosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen, liikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon, he eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata, kömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on. Niinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat kyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun murhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin sitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä, heidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa, jotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen tyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä voi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä vastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten leimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta sille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa mielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun kolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit eivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän, joka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras jumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle; vähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se työntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa maassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon Kiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo poliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta vuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään päästä, on minusta paras.
Minä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.
Hän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen. Se menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan soittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä on. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin kokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]
(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan muutamia aarioita oopperoista Narrien saari, Malliinsa rakastunut maalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar, ja silloin tällöin hän huudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko tuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa kukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän alkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta enemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet ja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: "Kas niin, nyt hän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa." Ja aivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: "Olen onneton raukka vainen… Teidän armonne, antakaa mun mennä… Oi maa, sinä aarteeni saat, se talleta, — henkeni, mun elämäin! Oi maa!… Kas tässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire… A Zerbina penserete … sempre in contrasti con te sista"…[154] Hän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia, ranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin hän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas kiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä sävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään erilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän näköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee, ja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas, tyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee, rauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu poikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi sävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet pelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan ikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet melun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista. Hän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana, hurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa, tointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja viedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta Jomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin, sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon kauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin hävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun hienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti erityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut suureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi hän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten lauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden liitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen sen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut. Ihailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta jotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se samensi niiden puhtauden.
Mutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän jäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän esitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta varten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia varten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän kiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä hän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen, laulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita, tanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä, kokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen eri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät säkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota vuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen tukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun rintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän nauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia tahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen, hän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta kohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon laskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa paikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa, myrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja ukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta, sillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan suunniltansa. ** (Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä hajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi, typertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin eksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa palaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten henkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon ihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton siitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat, mitä on tapahtunut?… Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä nyt?… (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja musiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä Lulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus: Minä aamua vuotan…[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi halveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen gavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan: Valjut soihdut, syttä synkempi yö… Sa unohdus jumala Tartaron…[157] (Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä; naapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet korviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja, suurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian taivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät vielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii musiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt; mutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a, Saksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita; lukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.
Minä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä osanneet mitään saada aikaan?
Hän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa runoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi säveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja madrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua meidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin taide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne tuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä ei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti ottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163] Maksimit tahi Pascalin[164] Mietteet. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä se viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan koolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä; säveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja jokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä siihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin polyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden ranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä sallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut… Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête à recevoir le coup fatal; frappe, ose… Ah! je languis, ja meurs … un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que veux-tu de moi?… Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui … rends-moi la raison…[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja lyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria on melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia, interjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me kutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme täydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja, ei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana yksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin näytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana. Hyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä, todellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset äänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa kieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi intohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.