(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko vetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä mitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten lapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin oli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme. Istuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen hervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä minun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin ruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se tuli yhtäkkiä.
Minä. Tahdotteko jotakin virvoketta?
Hän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja rintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä, enkä tiedä miksi.
Minä. Mitä haluatte nauttia?
Hän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut minut tyytymään mihin tahansa.
(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja tyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt ihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)
Mutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että muukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä antamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin rytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen lausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän se kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa oli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla, vihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua naista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa, joka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa mesimakealla äänellä, — sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa, joka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi pitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi lyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä kestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa melkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit, ja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa: Voi minua onnetonta! nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään säveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten oktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin intohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu, loukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä tahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan kulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta, tuo: Renaudin voittaja, jos ken se voi olla ja tuo aaria: Totelkaamme harkkimatta oopperasta Loistoisa Intia mainittiin musikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat minut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä vauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin, ottakaamme kulaus!
(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi juonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä, huomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän hajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)
Minä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin nähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea siveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?
Hän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa aistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu, höllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä; tahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja pahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi, mutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin sukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on samaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja tuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.