Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin, papintytär, että siellä oli viehättävää.
Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!
Punaiseksi maalattu tupa — valkoiset ikkunanpielet — hauskat portaat, joilla istua — tuoreet, vihannat niityt yltympärillä — pieni, miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta — metsä, joka hiljaa humisee — metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri — ja lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin hopea.
Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla — ja sellainen se olikin, siitä olin aivan varma.
Mutta kuitenkin — joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä, soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta —
Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä. Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se oli mennyt ohi.
Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.
Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän saattoi olla varsin suututtava.
Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.
Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista — silmälasit hän oli lykännyt otsalleen.