Vanhus esitteli: — Mrs. Lowell — miss Lowell.
Jim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.
Uh, miten paha minulla oli!
Mrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli pitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.
Miss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi partaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle — hänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset — ja Butler seisoi mahdikkaana tuoliemme takana.
Kummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen rajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana; ainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.
Meidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme tänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.
Mrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei
Aaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.
Yleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.
Olin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.