Siinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin kantanut koko päivän helteen.
— No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, — sanoin minä
Susannalle, — koska sanot, ettet saa mitään tehdä.
Susanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa — puuro tuli luonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.
Minä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille, sinisille tuntureille.
Ilma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä syyskuussa — ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.
XIV.
Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme toisillemme me katsoimme ilmaan.
Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen väsynyt. — Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme. Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet ristissä polvilla ja tuijotti ulos.
Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka tapauksessa.
Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme kuitenkin hänestä puhumaan.