Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme — niin, sen me teimme.
Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.
"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?
Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."
Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina ja missä tukkeja uitettiin.
Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään mustikkaa — kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin suuria mustikoita.
Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell — näin kaksi samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.
Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina eikä sanonut sanaakaan.
Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.
Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.
— Hyvin paljo tukki joessa, — sanoi Jim, — hyvin kumma nähdä, kun tukit lähte.